Jokaisella meistä on varmasti lähipiirissään ainakin yksi nuori, surullisimmissa tapauksissa vielä lapsi – josta on syytä olla aidosti huolissaan. Suomessa on Me-säätiön mukaan tällä hetkellä lähes 66 000 15–29-vuotiasta koulutuksen ja työelämän ulkopuolella syrjäytynyttä nuorta. Heitä on jopa yhden ikäluokan verran, vaikka suurimman osan kohdalla ongelmat olisi voitu tunnistaa jo peruskoulussa. Kysymys kuuluukin, miksi emme tehneet mitään tai jos teimme, teimmekö riittävästi?
Tuntuu uskomattomalta, että noin valtavan suuri määrä kokee niin paljon paineita ja ahdistusta koulusta, töistä ja mahdollisesti jopa sosiaalisista tilanteista ettei yksinkertaisesti kykene samoihin tuloksiin kuin muut ikäisensä. Nämä nuoret, valitettavan usein juuri miehet, ovat syrjäytymisvaarassa. Puhumme tuhansien nuorten ihmisten loppuelämästä.
Syrjäytymisestä puhuessa tuleekin vähintään palauttaa mieleen, että on kyse tuhansien nuorten koko elämästä, monet eivät kykene palautumaan yhteiskuntakelpoisiksi koskaan. On äärimmäisen tärkeää, että nuoret ovat tiivis osa tätä yhteiskuntaa. Nuoret eivät saa kokea, etteikö heillä olisi merkitystä tai että he olisivat vähempiarvoisia kuin vanhemmat ihmiset. Tarvitsemme toimenpiteitä, jotta nuoret voisivat voida hyvin.
Lasten ja nuorten polku kohti aikuisuutta alkaa varhaiskasvatuksesta, minkä vuoksi meidän tulisi palauttaa subjektiivinen päivähoito-oikeus ja tehdä varhaiskasvatusuudistus. Koulupäivien tulisi olla joustavia ja jokaiselle lapselle ja nuorelle tulisi taata oikeus harrastukseen. Toisen asteen maksuttomuutta ja opintotuen nostamista puolestaan tulisi edistää niin, että opiskelijat voisivat keskittyä kokopäiväisesti opiskeluun.
Vaikka nuoret ovatkin tämän maan tulevaisuus, ennen kaikkea nuoret ovat tässä ja nyt. Sen vuoksi nuoret ansaitsevat vain parasta.